Kreivittären ja kotiopettajattarien kasvattamasta Anna-Lisa Standertskjöld Brüninghausista tuli 21-vuotiaana Wiurilan kartanon omistaja. Hän hankki sukutilalle liki ensitöikseen traktorin, joka korvasi osan perinteisistä hevosvoimista. Reilut 70 vuotta myöhemmin kartanon pihaan kurvasi Anna-Lisan uusin hankinta Škoda Kamiq.
Aurinkoinen ykköstie vie Saloon ja sieltä kohti Halikkoa. Muutaman ajetun kilometrin jälkeen avautuvat huikaisevan vehmaat maisemat. Laajojen kumpuilevien maastojen kruununa loistavat komeat, keltaiset rakennukset. Olemme Wiurilassa.
Kartanon pihalla vastaan astelee Anna-Lisa, jolle Wiurilasta tuli koti 94 vuotta sitten. Hän muutti kartanoon isovanhempiensa, kreivipariskunta Armfeltin hoidettavaksi jo puolivuotiaana äitinsä, kreivitär Louise Armfeltin sairastuttua vakavasti. Etäiseksi jäänyt isä, vapaaherra Georg Standertskjöld, kuoli sodassa.
”Minulle kasvoi vahvat siteet pikkutytöstä lähtien niin isovanhempiini kuin Wiurilaan. Wiurila on kohtaloni ja elämäntehtäväni – ja hyvin rakas paikka”, Anna-Lisa sanoo.
Wiurilan kartanosta on kasvanut Anna-Lisa Standertskjöld Brüninghausille 94 vuoden mittainen elämätehtävä ja suuri rakkaus.
”Oli tärkeää, että Wiurila pysyy suvussa”
Yli 70 vuotta Wiurilaa emännöineen Anna-Lisan tarina on vailla vertaansa. Kenelläpä muulla on taustallaan tarina tytöstä, joka kasvoi aikuiseksi kreivittären, lastenhoitajien, kotiopettajattarien, seuraneitien, sisäkköjen ja keittäjien seurassa.
”Minut kasvatettiin vanhanaikaisesti 1800-luvun hengessä. Kaikista kotiopettajista en tykännyt, mutta onneksi oli myös kivoja, jotka suostuivat kiipeämään kanssani puihin. Siellä sitten puunoksalla opiskeltiin, koska halusin olla ulkona. Opetin kotiopettajat myös ratsastamaan”, Anna-Lisa muistelee.
”Isoisä Carl August Armfelt oli minulle se kaikista tärkein ihminen. Hän opetti minut ratsastamaan 4-vuotiaana ja vei joka päivä ajelulle. Kyyditsin myös itse isoisää hevosvaunuilla monet kerrat. Isoisä kuoli 1942, jonka jälkeen asuin kartanossa isoäidin kanssa.”
Koulunkäynnin Anna-Lisa aloitti Turussa 12-vuotiaana. Jo 17-vuotiaana Anna-Lisa tiesi, että hänen tiensä on maanviljelys, joten hän opiskeli agrologiksi. ”Meille oli tärkeää, että Wiurila pysyy suvussa.”
Wiurilan päärakennus on nykyään avoinna myös yleisölle opastetuilla kierroksilla. Kartanon on piirtänyt italialainen arkkitehti C.F. Bassi.
”Se oli ihanaa aikaa – silloin elin nuoruuttani”
Anna-Lisa otti tilan vastuulleen 21-vuotiaana 1950-luvun alussa. Hän oli perinyt 35 hehtaaria peltoa ja 35 hehtaaria metsää sekä puolet talousrakennuksista ja neljäsosan päärakennuksesta. Loput kuuluivat tässä vaiheessa suvulle.
Kun Anna-Lisasta tuli Wiurilan emäntä, tilan sokerijuurikkaat kylvettiin vielä hevosvoimin. Koneista ja laitteista kiinnostunut Anna-Lisa myi metsää ja osti Wiurilaan traktorin.
Anna-Lisa on tehnyt ikänsä paljon maatilan töitä. Nuoruuteen kuuluu kuitenkin myös aika, jolloin hän työskenteli talvisin au pairina Euroopassa.
”Vuonna 1951 olin Englannissa ja vuosina 1952-1953 Ranskassa. Silloin ei ollut vielä toimistoja järjestämässä asioita, joten hoidin itse kaiken ja hankin paikat. Opiskelin Lontoossa ja Pariisissa kieliä, joten kielitaidostani tuli aika hyvä. Se oli ihanaa aikaa – silloin elin nuoruuttani”, Anna-Lisa kertoo.
Kartanoalueen keskiössä on suuri, C.L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1835 valmistunut talouskeskus, josta löytyy tänä päivänä muun muassa ravintola, juhlatila, gasthaus, koti- ja hevosvaunumuseo sekä näyttelytiloja.
”Tunnen pelastaneeni Wiurilan”
Miehensä Günter Brüninghausin Anna-Lisa tapasi aikanaan suvulle kuuluneilla mailla Åminnen kartanossa. Vuonna 1955 he menivät naimisiin ja vuonna 1968 muuttivat kartanon päärakennukseen isoäiti, kreivitär Juliane Armfeltin kuoltua.
Tuolloin alkoi aika, jolloin suvussa oli paljon mielipiteitä kartanon tulevaisuudesta. Osa suunnitteli myyntiä, ja kartanossa kävi erinäisiä ostajaehdokkaita. Kun taloon tuli resuiselta romukauppiaalta näyttänyt mies ostoaikaisessa, Anna-Lisa teki päätöksen ja ilmoitti jämäkästi, ettei Wiurila ole enää myytävänä.
Museovirasto on määritellyt Wiurilan kartanon rakennukset puistoineen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
”Järjestin ison pankkilainan ja ostin kartanon päärakennuksen kokonaan itselleni. Uskalsin tehdä sen, vaikka se oli nuorelta tytöltä paljon eikä kukaan oikein uskonut, että pystyn siihen. Samalla alkoivat työntäyteiset vuodet”, Anna-Lisa kertoo.
Moni asia oli päässyt rappiolle, sillä vuosikausiin ei ollut varaa pitää henkilökuntaa huoltamassa paikkoja. Vuonna 1968 käynnistyi kartanon jättiläisremontti, jota tehtiin 15 vuotta. Apuna oli konservaattoreita Helsingistä ja myös Museovirasto tuli apuun. Pikkuhiljaa Anna-Lisa osti sukulaisiltaan Wiurilan maita.
”Tunnen pelastaneeni Wiurilan. Olen ylpeä suvustamme ja kartanostamme.”
Kalkkuna kerrallaan keittiömestareiden pakeille
Wiurilasta tuli tunnettu maissintuottaja 1970-luvulla, jolloin maissi oli Suomessa vielä ihan uutta. Päivittäinen sato kasvoi jopa 1000 kiloon. Anna-Lisa työskenteli pellolla muiden mukana, ja kävi ympäri Suomea esittelemässä, miten maissia valmistetaan ja syödään.
”Pidimme tilalla lehdistötilaisuudenkin, jossa tarjoilimme toimittajille maissia maistiaisina kaikissa muodossa.”
Vuosiin mahtuu monenmoisia vaiheita. Kun rahasta oli tiukkaa, Anna-Lisa keksi myydä kartanon 600 kalkkunaa. ”Lähdin Helsinkiin tekemään kauppoja. Kävelin yksi 12-16 -kiloinen kalkkuna kerrallaan ravintoloiden keittiömestareiden luokse. Kaikki menivät lopulta kaupaksi.”
Anna-Lisan ja Günterin yi 60 vuotta kestäneen avioliiton aikana Wiurila alkoi muuttua monialaiseksi yritykseksi. Wiurilan omistus siirtyi Anna-Lisan tyttärelle Anne-Marie Aminoffille 1989-2021 ja keväällä 2024 tyttären pojalle Alexander Aminoffille.
Kartanon kotimuseossa on laaja kokoelma vintiltä löytyneitä aarteita. Ne on koottu kokonaisiksi huoneiksi huonekaluineen, astioineen ja esineineen. Mukana on myös eri aikakausille sijoittuvia asuja asusteineen.
Huikea matka 1400-luvulta nykypäivään
Wiurilan kartanon historia juontaa peräti 1400-luvulle, jolloin omistajaksi mainitaan Magnus Johansson till Viorela. Hänen jälkeensä kartano periytyi äidiltä tyttärelle 300 vuoden ajan. Omistajiin kuuluivat muun muassa Flemingien, Mannersköldien ja Cronstedtien suvut.
Mahtavimmillaan Wiurilan kerrotaan olleen 1800-luvun lopussa Anna-Lisan isoisänisän, kreivi August Armfeltin (1826–1894) omistuksessa. Siitä kertoo sekin, että Wiurila oli 1900-luvun alkuun asti lähes omavarainen.
Wiurilassa on Suomen suuri hevosvaunumuseo, josta löytyy seudun kartanoiden ajopelejä 1700-luvulta alkaen pienistä ponirattaista suuriin valjakkovaunuihin.
Wiurila Bränneri Ab toimi vuoteen 1894 asti. Etikettejä on edelleen nähtävillä kartanon kotimuseossa.
”Tilalla toimi muun muassa oma saha, tiilitehdas, olutpanimo ja viinapolttimo, jossa valmistettiin vuodessa 110 000 litraa 80-prosenttista. Wiurilasta rahdattiin omilla laivoilla ulkomaille viinaa, viljaa, voita, juustoa ja sahatavaraa. Tilalla oli niin ikään oma kalastaja, räätäli ja ompelija”, Anna-Lisa kertoo.
Wiurila kehittyy koko ajan. Tänä päivänä Wiurilassa on golfkenttä ja -klubi, ravintola, kahvila, juhlatila, kokoushuoneita, gasthaus ja hevostalli. Kotimuseossa on esillä Armfelt-suvun käytössä ollutta esineistöä ja hevosvaunumuseossa erilaisia menopelejä 1800-luvulta lähtien. Kesäkaudella kartanon talousrakennuksen tilat avautuvat nykytaiteen näyttelyille vanhoihin viljamakasiineihin, tervavarastoon, holvattuihin maakellareihin ja puistoalueelle. Päärakennuksen huoneita voi myös vuokrata tilaisuuksia varten.
"Kesäkaudella kartanon talousrakennuksen tilat avautuvat nykytaiteen näyttelyille", Anna-Lisa kertoo.
Kun Kamiq kurvasi kartanoon
Wiurilassa oli perinteisten hevosvoimien ohella automobiili jo 1930-luvulla. Se määrättiin sotaan, mistä oltiin ”sukulaismiehelle, marsalkka Mannerheimille, vähän kiukkuisia, vaikka syy toki ymmärrettiin.”
”Pääsin ajamaan isoäidin autoa, kun sain ajokortin 1948. Minulla oli periaatteessa kuljettaja, mutta kun pikkuhiljaa huomattiin, että kyllä se Anna-Lisa osaa ajaa, kuljettaja häipyi”, hän kertoo hymyillen.
"Ajossa oli välillä aika rouheitakin menopelejä, kun kyydissä kuljetettiin jopa sikoja ja vasikoita. Yhden auton pohjassa oli reikä, jota kautta pystyi katsomaan maantietä."
Anna-Lisalla on ollut vuosien varrella lukuisa määrä autoja, joista hän muistaa jokaisen. Kun keväällä 2024 tuli aika vaihtaa auto uuteen, valinta osui suositusten perusteella Škoda Kamiqiin. Valintaan pääsi vaikuttamaan myös 10-vuotias kultainennoutaja Isa, Anna-Lisan uskollinen lemmikki.
”Isan pitää pystyä hyppäämään takakonttiin”, Anna-Lisa sanoo. Kun lähdemme Kamiqin kyydissä katsastamaan Wiurilan tiluksia, Isa ei tällä kertaa hyppää kyytiin, vaan juoksee auton edellä näyttäen tietä.
”Olen tyytyväinen autooni. Kamiq on hyvä ajaa ja pysyy tiellä. Väittävät, että minulla on raskas kaasujalka, mutta koskaan en ole joutunut sakkoja maksamaan”, Anna-Lisa kertoo hymyillen.
